.päiväni mykkänä.

[kuvat bysantin aikaisesta pienestä kirkosta kreikasta]



Sain metsässä flunssan, siirryin hirsilinnasta potemaan beigejen tiiliseinien sisään,eristyksiin, saisin nukkua rauhassa enkä tartuttaisi muita.
Huone oli ankea, mäntypuisia kalusteita, likaisen keltaiset melaaminiikaapit, tyhjä hylly, harmaanruskea muovimattolattia, mudan ja maan väriset liinavaatteet ja loputtomasti tiiliseinää. olo oli kuin vankilassa, yritä nyt toipua siinä.. Kurjaa, yksinäistä. Minut oli eristetty loputtomasta sosiaalisuudesta, johon olin jo kasvanut viimeisen 2 viikon aikana.

Ensimmäisen illan luin Bucayn kirjaa psykoterapiasta, kunnes nukahdin ja kirja kopsahti kaikuen nenäliinojen ja kuumemittarin viereen. Näin levottomia unia, puoleksi valveilla, puoleksi unessa. Kellon soidessa olo oli kumma, kuumeinen ilman kuumetta. Jätin sellini aamiaisen ajaksi, portaissa yritin tervehtiä siivoojaa, vain huomatakseni ettei kurkustani lähtenyt yhtään ääntä. ei edes kuiskausta, pihahdusta, ei yhtään mitään.

Puurokauhan luona ensimmäinen kurssikaveri ennätti tiedustelemaan vointiani, yritin muodostaa sanoja ja osoitella samalla kurkkuani "ei tule ääntä, ei tule yhtään!" äänihuulet täristen yritin huutaa. Päätin istua ensimmäisen viereen, koska aavistin että kyselijöitä saapuisi lisää. Tuli toinen, kolmas, neljäs ja vielä viideskin kunnes pöytä oli täysi. Tein ensimmäisestä tulkkini, älkää kyselkö en kykene vastaamaan!

Jos edellisenä iltana olin yksinäinen tiilisessä sellissäni, nyt minut oli eritetty pääni sisään vaikka olin ihmisten ympäröimä. Oloni oli kuin avaruusoliolla väärällä planeetalla ilman kommuniikaation mahdollisuuksia. En voinut vastata, kysyä, kommentoida, liittyä keskusteluun. Huulet vääntyivät yhä alemmas. Puuro takertui kurkkuun. Turhautuneena nousin ja lähdin hakemaan puhelinta, muodostin viestin professoreille, jonka näytin toivottomana aamuluennolla, "jäät lepäämään koko päiväksi" vastausvaihtoehtoa vailla, vaelsin takaisin yksinäiseen selliini, nukahdin.

Herätessäni yritin puhua yksikseni, toiveunta, äännettäkään ei tullut. Ankeana tekstasin miehelle 800 km päähän tilannekatsauksen, "en voi edes soittaa, kun ääntä ei tule.." Ja tähän mies reagoi, mitenkäs muuten kuin soittamalla! Punaista luuria painaessa mietin miten mies kuvitteli vastaavani, hengittämällä kenties..

Joten seurasi tuntien hiljaisuus. Bucayn terapiointi loppui, oli pakko tarttua toiseen ystävältä lainattuun kirjaan, koottuihin rakkaustarinoihin, pientä itsekidutusta. Pakostikin kyyneleet vierivät poskilta likaisen väriselle tyynyliinalle. Lopulta tuli lounasaika, päätin yrittää uudelleen syömistä..

Tieto äänenmenetyksestä oli hetkessä tavoittanut kaikki metsäreissulta palanneet kurssilaiset. Pian luonani oli tukku äänenmenetykseni testaajia, "eikö yhtään? eikö edes jos yrittäisit huutaa? eikö mitään?" "erikoista, onpa jännä. ei yhtään ääntä." Mykkänä on paha kommentoida. Puoliksi hymyillen koitin lusikoida soppaa alas, jos neste huuhtoisi äänettömyyden äänihuulilta. Ahdistuneena laahustin takaisin hiljaiseen selliini.

Luin lisää riipaisevia, osittain kauniitakin, tarinoita, torkahdin ja heräsin. Kellon viisarit näyttivät aina vartin enemmän kuin edellisellä vilkaisulla. Pitkä päivä. Päivällisellä etsiydyin viimeiseen pöytään, lähimpien ihmisten viereen, ei kysymyksiä. En jaksanut enää edes kuunnella muiden turinointia. Olo oli tyhjä ja puolikas, ilman ääntä. Tuijotin tarjotinta ja ruokaa jonka maku oli jäänyt jonnekin kattilan ja kasarin pohjalle. Astioita palauttaessa hävetti kun en voinut edes kiittää. Päivä tuntui loputtomalta.

Tältäkö se tuntuu, tulla ummikkona ulkomailta suomeen. Mykkänä keskelle kovia konsanantteja. Avaruusolioksi, vailla ääntä. Eristettynä oman päänsä sisään.
Kamalaa. Illalla pohdin mistä löytäisimme ystävälleni ewen-kielen opettajan, elämä voi viedä hänet keskelle painostavaa hellettä ja sietämätöntä kosteutta, tuoreiden hedelmien maahan, afrikan niemen nokkaan asumaan ja synnyttämään kikkarapäisiä lapsia. Enkä toivoisi tällaista oloa hänelle perille päästyään.

Seuraavana päivänä sain yksittäisiä hentoja sanoja. Säästelin niitä ja äänihuuliani, mutten enää kyennyt jäämään päiväksi selliini. Metsä puhui minulle vaikka mitä tuijotin sitä hiljaa.