eiliset hattubiletuparit saivat minut pohtimaan kotien henkiä. en liene ainoa, jonka mielestä uudet kerrostaloasunnot ovat usein hyvin hengettomiä. niistä puuttuu se jokin. joko ne ovat tarkasti suunniteltuja tilankäytöltään ja menettävät näin niitä pieniä asioita, usein puutteita, joista jurnuttaminen tuo edes jotain persoonaa asuntoihin. mistä kukin muistaa asuttamansa asunnot. niistä pienistä asioista, jotka luovat juuri sen asunnon. lapsuuden kodin sinapin keltaisen vessan, seuraavan kodin tumman siniset keittiön kaakelit, ruskeat betoniportaat, jotka muuttuivat hengenvaaralliseksi talvisin, kaapin oven joka korjauksista huolimatta ei mennyt kiinni. Uudet asunnot ovat nykyään niin kliinisiä. Tilavia laatikoita, ilman suunnitteluvirheitä, korkeintaa kasalla rakennusvirheitä, pinnat puhdistuvat helposti, ovat neutraaleja, jokaiselle sopivia, hengettömiä. Kuka muistaa 20 vuoden päästä, miten kätevä ja ihana oli se valkoharmaa muovimatto, jossa oli pieniä epäsymmetrisiä tummempia pisteitä.. siitä kun ei tahrat näy niin herkästi?!
loppupeleissä asunnon voi muistaa paremmin ihmisistä, kuin rakenteellisista sisustustekijöistä. kuinka joku läikytti punaviinin illan kuluessa sohvan reunan alle, eikä sitä roisketta löydetty ko vasta seuraavassa suursiivouksessa ja miten se tahra jäi sinne iäksi. muistan lapsuudenkodistani paljonkin, mutta parhaiten saan kodin silmieni eteen miettimällä tilanteita. miten isä osti eräänä äitienpäivänä äidille leipäkoneen, meidän äitille, joka mielummin teki mitä vain kodintöitä kuin löytyi keittiöstä, arvatenkin äiti ei leiponut koneella ikinä. edellisen laman jälkeen isä sen sijaan teki kokeiluja koneella, joka oli suuressa ilmavassa hyllyssä, joka jakoi keittiön ja olohuoneen. Tai miten monta naulaa yritimme saada ensimmäisessä yhteisessä asunnossa entisen poikaystävän kanssa betoniseinään, ressukat porattomat köyhät ensiasujat..
hengellisiä asuntoja on kuitenkin olemassa. elän nyt yhdessä sellaisessa. henki huokui asunnosta jo silloin kun se oli toisen ihmisen kämppä, mihin tirkistelimme muovipussit jaloissa iltaseittemän näytössä. 50-luvun vanha kivitalo, jonka seinillä oli tarina. joku oli jo kuluttanut puulattiaan omat jälkensä. tehnyt särön olohuoneen kiviseen ikkunalautaan. merimies. tehdastyöläinen. kuka ties. Ja sitä henkeä en ole löytänyt monestakaan uudesta asunnosta. vaikka sisustus on ihan kiva ja asujiensa näköinen, ei asunto kerro tarinaa. täällä kodin henki- on jotain muuta kuin kaupasta saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti