pimeä lokakuu on kääntymässä marraskuuksi. lieneekö pimeämpi vielä, kun ruskakin pian tippuu puista mustaan asvalttiin.
kuvissa hehkuu perunkan ruska ja pistävä pakkanen. kävimme metsällä useampaan otteeseen. mökin takametsässä metsäkyyhkyt kyykyttivät metsänmiestä ja ajokoirana toiminutta avokkia.. ensimmäisellä käynnillä olo oli kuin efelantilla lasikaupassa kissapedon perässä tallustellessa. jokaisesta askeleesta lähti karmea rasahdus, joka tuntui kiirivän halki metsän aina järven selälle asti, linnut ainakin tiesivät pysyä piilossa.
toisella kerralla dumbomaiseet otteet liikkumisessa olivat ehkä rasittavampia, enkö jo eilen oppinut. miten ne rambot ja tarzanit ja muut kulkevatkaan tiheämmissäkin puskissa ääntäkään päästämättä. en uskaltanut hengittää, koska puuskutus tuntui kaikuvan hongasta honkaan. emme saaneet saalista.
kolmannella kerralla.. sain jo kiinni hiljaisesta kävelystä ja hengityksenpidätyskykyni oli kehittynyt huomattavasti. näimme linnut puussa, laukaskin, ehkä piekkarin tähtäys oli piirun pielessä. itse aloin jo saada kiinni tunnelmasta ja taijasta, mutta metsämiehen sydäntä alkoi painaa saaliittomuus. kirotut kyyhkyt ja pyyt. päädyin nauttimaan ruskasta. aamupakkasesta juolukan lehdillä. kasteesta pihlajilla. valonkajosta.
miten elähdyttäviä ovatkaan viimeisten päivien auringonsäteet olleet. ja illalla tyynen meren pinnalla loimotti kuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti