michael nymanin "the promise" soi. yksi suosikki pianokappaleista ja soundrackeistä. vuonna -92 kuuntelin tauotta tätä kappaletta, haluten jonain päivänä oppia soittamaan sitä. koen kai edelleen etteivät taitoni riitä. pianoni on kaukana. meidät erottaa yli 800 kilometriä. piano on vanha. kaltoin kohdeltu. epävireessä. kaukainen ystävä, jota kaipaan tasaisesti. niinkuin tuntureitakin. nyt minulla on meri.
tiedättekö sen erilaisen tunteen, sen kalvon iiriksen päällä, kun tulee ulos pimeästä nähtyään hyvän elokuvan. sellaisen joka liikuttaa jostain pinnan alta. sen tunteen aikana maailma katsoo hetken toisin. etäältä. irrallaan. hidastettuna. minä pidän siitä tunteesta. pitkitän sen kestoa syventymällä esimerkiksi nymanin sävellyksiin.
vietämme tänään vuosipäivää. heräsin hymyillen katselemaan maata piiskaava sadetta, liian aikaisin, kun hämärä ei ole vielä valjennut. eikä valkea heti, pilvien roikkuessa ikkunamme korkeudella. sain sytyttää kynttilät jo ennen aamu seitsemää. katsella veden laskeutumista kuulla vain tuuli ja sade. hyvä olla. turvallinen. onnellinen. en herättänyt toista. vietimme toisen aamun myöhemmin. yhdessä.
elokuva pimeässä teatterissa, juuri kun sade oli väistynyt paistavan auringon alta tuntui juuri oikealta. emmekä nähneet sitä turhaan. silmäni ovat sitä paitsi kauniimmat muutaman kyyneleen jälkeen. pidin siitä. ja yhä paistaa. juodaan kuppi teetä. ehdimme vielä. menkää katsomaan, oikea rooli deppille tai depp oikea elokuvalle. minun blackbirdini on täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti